Jos olisin olenko

rant: intti..

2019.12.19 03:50 throwaway8844771 rant: intti..

Moi!
Pahoittelen jos aihe on kliseinen, mutten keksinyt parempaakaan paikkaa missä voisi puhaltaa ajatuksia pihalle.
-throaway yksityis-syistä-
Ei ole ollut enää kauaa kutsunnoista, ja sain A-paperit, eli palvelemaan mennään. Nyt kumminkin on paskat housussa, koska en tiedä teinkö oikean valinnan.
Asiat on nyt siis tälleen: olen lukiossa viimeisellä vuodella, osa kirjoituksista jo hoidettu, loput keväällä. Ammatin valinta on vielä hakusessa, mutta joitakin visioita on ollut, ja että yliopistoon menisin opiskelemaan, niin koulu asiat on ihan ok.
Oon aina pitänyt aikalailla neutraaleja mielipiteitä asevelvollisuudesta. "Ei se sen kummempaa ole" ja että suoritettava on suoritettava. Pitäisin huolta, että asenteeni olisi kunnossa. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut miettimään asiaa, koska jos olen rehellinen, stressaa aivan vitusti. En tiedä olenko impulsiivinen, vai mistä tämä johtuu, ahdistaa. Suunnitelma olisi mennä 5/7/2021 palvelukseen, ja olen viimeiset pari päivää etsinyt hikisesti keskusteluita millaista siellä on. Keskusteluita, artikkeleita tasa-arvoisuudesta ja vaikka mitä. Tarinoita riittää koko jutun olevan hyvin hyödyllinen kokemus "sain monta ystävää ja muistelen vanhoja kunnon armeija aikoja" ja että "pojista tehdään miehiä, mene vaan" toiseen laitaan asti, jossa kaikki sanoo koko jutun olevan ajan haaskausta, pelleilyä, ja että olisivat opiskelemassa tai missä tahansa muualla kuin intissä.
Valitsin intin yli sivarin sen (mahdollisesti) lyhyemmästä pituudesta. Ja toivon hartaasti, että jos menen sinne niin jotain hyötyä sieltä saisinkin. Koitin pyytää myöhempää aikaa, 2022, mutta sanoivat että ei käy. Tuntuu, että miten epävarmalta tulevaisuus vielä näyttää opintojen suhteen että koko asia sataa paskana niskaan suunnitelmien päälle, mutta minkä sille voin.
Olen lukenut ja harkinnut vaihtoehtoja, mutten tiedä yhtään, teinkö oikean päätöksen. Juuri nyt tuntuu, että tilanne on sen verran epävarma, etten jaksaisi nähdä vaivaa vaihtamaan suunnitelmia esim. sivariin tai muualle ilman, että tietäisin oikeasti mitä olisin tekemässä. Tuntuu vaan, että pitäisi antaa ajan kulua ja katsoa jos asiat näyttää sopivimmalta kun palvelusaika lähestyy. Mietiskelin myös, että menisin vaan sinne ja katselisin minkälaista meno on pari ensimmäistä viikkoa, ja suorittaisin asian pois alta siinä ja silloin. Toisaalta jos tuntuisi, että en pysty olemaan siellä (suurimmaksi osaksi henkisistä syistä) niin lähtisin pois ja sitten siitä eteenpäin katsoisin, että mitä tapahtuu.
Olen parhaani mukaan koittanut ajatella asiaa niin pienenä kuin mahdollista, mutta ajatukset ei lähde päästä. Teenkö intistä vain liian ison asian? Tuntuu, että jotkut pitävät sitä vaan itsestäänselvyytenä, ja niin pidin minäkin, kunnes aloin epäröimään.
Minkälaista sivilipalvelus on sitten käytännössä? Olisi mukava jos kuulisi kokemuksia niiltä, jotka olivat siellä sen 6kk, mutta muidenkin. Tuntuiko se lyhyeltä ajalta? Kuinka kauan sopeutuminen kesti? Minkälaisissa tiloissa oleskeltiin? Oman kuulemani mukaan ei paljoa omaa tavaraa kannata ottaa mukaan alkuviikoilla eikä säilytys- tai yksityistilaa ole paljoa, sittenkä yhtään.
submitted by throwaway8844771 to Suomi [link] [comments]


2019.12.19 02:51 takaperoinen-miete Luumuviininaiset

Kello on neljä aamulla ja rupesin miettimään, ja tuli tarve kysellä teiltäkin.
Olen elämäni aikana tavannut noin 4-6 juuri tällaista naista, nimitän niitä itsekseni luumuviininaisiksi. Yhteisinä piirteinä
  1. pukeutuvat mielellään viininpunaisen ja violetin sävyihin
  2. hiukset luonnostaan tummanruskeat, osa värjää myös punaisensävyisiksi
  3. on tarpeettoman ankara lapsille ja koirille, riippumatta siitä omaako niitä itse, ja ylpeä siitä
  4. on usein kiinnostunut italialaisesta tai espanjalaisesta kulttuurista, opiskelee/opiskeli kieltä joskus, omaa jopa miehen/ex-miehen sieltäpäin
  5. tuntuu muuten valitsevan miehiä lähinnä pituuden mukaan, tai erikseen pitää vittumaisista luonteista
  6. erikseen pitää itseään reippaasti vanhemmista miehistä, vähintään +10 vuotta
  7. pitää punaviinistä ja tummasta suklaasta, mielellään yhdessä, on ”räväkkä” humalassa
  8. jos on useita lapsia, niillä on suuret ikäerot, ja kaikilla eri isä - meni ensimmäistä kertaa naimisiin aikaisin ja parjaa kaikkia ex-miehiään tasapuolisesti.
En nyt halua parjata ketään yksittäisesti tai henkilökohtaisesti, mutta tää tyyppilaji on aivan liian selkeäreunainen että olisin ainoa joka olisi huomannut, ja niitä on tullut vastaan niin työ- kuin koulupaikoissakin. Yksi niistä on mun täti.
Onko muille tullut vastaan? Onko muita yleispiirteitä joita haluaisitte lisätä jotka minulta jäi mainitsematta? Onko tällaiselle koiraspuolista versiota? Olenko vaan nukkunut liian vähän?
submitted by takaperoinen-miete to arkisuomi [link] [comments]


2019.12.14 10:13 Aarros On aika jättää Reddit, ainakin melkein.

Tänään istuin alas ja mietin elämää ja päätin, että tämä meno ei voi jatkua. Aloin hieman hahmotella itselleni jotain uudenvuodenlupauksia.
Hahmottelun tuloksena toiseksi lupaukseksi tuli, että jätän pois mielivaltaiset symboliset tai muuten ei-järkiperäiset rajoitukset ja vaatimukset itselleni. (Minulla on joskus ollut outoja päähänpinttymiä ja tyhmiä rajoja joita olen asettanut itselleni, kuten vaikka, että jos jossain jokin on alussa mennyt pieleen, niin koko asia pitää aloittaa alusta vaikka tähän ei oikeasti olisi tarvetta. Tai esimerkiksi jos kello on 14.51 niin opiskelu voidaan aloittaa vasta klo 15.00, eikä juuri nyt.). Tämän lupauksen ensimmäinen ja itsestäänselvin seuraamus on johtopäätös, että uudenvuosi on mielivaltainen, symbolinen, ja täysin järjetön (tai tarkemmin, ei sen järkevämpi kuin mikään muu) ajankohta aloittaa muutos.
Jos ei ole syytä jättää muutos uuteenvuoteen tai muuten myöhempään, niin muutos on syytä tehdä välittömästi. Sofort und unverzüglich.
Ensimmäinen lupaus puolestaan oli, että leikkaan Redditin käyttöä vähintään 90%, ihanteellisesti kokonaan. Olen viettänyt paljon aikaa täällä sivustolla ainakin 5 vuoden ajan, ja sinä aikana olen oppinut täältä paljon kaikenlaista hienoa ja hyödyllistä, seurannut politiikkaa enemmän kuin koskaan aiemmin, päässyt paljon paremmin kärryille esimerkiksi EU:n toiminnasta, ja oppinut ilmaisemaan argumenttini ainakin jossain määrin paremmin. Mutta loppujen lopuksi suurin osa ajasta täällä on ollut turhanpäiväistä, argumentit vanhojen toistoja, saatu tieto toisinaan epäluotettavaa (mikä yllätys, eikö vain) ja mieli toisinaan pahoitettu tai asetettu ajattelemaan jotain loppujen lopuksi minun elämälle merkityksetöntä ja tärkeämmistä asioista harhauttavaa.
On siis aika leikata pois kaikki turha. Annan itselleni sallituiksi vain tietyt esimerkiksi opiskelun tai harrastuksen kannalta hyödylliset subredditit, ja näitäkin vain harvemmin ja varovaisesti, ja muiden jossain määrin hyödyllisten osalta rajoitan itseni esimerkiksi 30 minuuttiin päivässä viikonloppunina.
(Toiset lupaukset liittyvät myös Internetiin, esimerkiksi Youtuben katsomiseen, jossa kokeilen esimerkiksi vaatia itseltäni perustelun videon katsomiseen ennen kuin klikkaan sitä, jotta ne katoa syövereihin katsomaan satunnaisia videoita. Yksi harkitsemani kokeilu on myös, että pitäisin eräänlaista Internet-lokia: Joka kerta kun avaan uuden sivuston, kirjoitan sivuston vihkoon ja selitän itselleni miksi menen sivustolle ja tarkistan, onko perusteluni oikeutettua, esimerkiksi olenko jo tehnyt tälle päivälle merkityt tehtävät jos olen menossa katsomaan viihdettä Youtubesta.)
Mutta mikä on tämän postauksen tarkoitus, jos kerran olen poistumassa? Ehkä jonkin sortin asian virallinen ilmaisu, mikä toisaalta menee toista lupausta vastaan. Ehkä jonkin sortin itseni ylentäminen ja huomion kerjäys, kun kerron kaikille muutoksesta, niinkuin surullisenkuuluisat "jätän Facebookin" postaukset. Mutta ajattelin, että jos olisin lukenut tämän kaltaisen tekstin pari vuotta sitten, olisin ehkä silloin saanut itselleni ainakin hetkellisen innon muuttaa tapojani hyödyllsemmiksi. Eli toivona olisi, että tämä viesti voisi herättää muutkin parantamaan tapojaan. On aika jättää Internetin dopamiiniviidakko ja korvata se hyvin hoidetulla Internet-puutarhalla, jonne ei kadota vastuuta pakoon tai nappaamaan pikaista dopamiinia.
Mihin säästetty aika sijoitetaan on vielä pohdinnan alla. Totuus on, että sitä ei voida kaikkea tai edes suurinta osaa suoraan sijoittaa työhön tai opiskeluun tai muuhun stressaavaan, muutoin burn-out iskee heti. Tarkoitus on ainakin kerätä lista kirjoja joita kannattaisi lukea tai joiden lukemisesta pitäisin, ja ohjata itsensä istumaan kirjan ääreen silloin kuin on tylsää, niinkuin vielä joitain vuosia sitten minulla oli tapana.
Annan itselleni vielä erikoisluvan seurata tähän ehkä tulevia viestejä vielä 24 tuntia, jos esimerkiksi joku osaa ehdottaa muita aiheeseen liittyvi ideoita, mutta sen jälkeen 90% Redditistä saa jäädä menneisyyteen.
submitted by Aarros to Suomi [link] [comments]


2018.02.22 15:11 hajamieli ”Ei hätää, hoidetaan tämä alta pois”, ajatteli Samuel raskauden selvittyä – puoliso sanoi ei, ja nyt Samuel hoitaa yksin lasta, jota hän ei halunnut

Lähde: hs.fi, näköiskuvakaappaus, kommentit osa 1, osa 2

”Ei hätää, hoidetaan tämä alta pois”, ajatteli Samuel raskauden selvittyä – puoliso sanoi ei, ja nyt Samuel hoitaa yksin lasta, jota hän ei halunnut

Vauva syntyi, vaikka Samuel ei olisi missään nimessä halunnut lasta. Yli 200 miestä kertoo HS:n kyselyssä, miltä tuntuu tulla isäksi vastoin omaa tahtoa.

"On tabu myöntää, ettei olisi halunnut lasta, joka kuitenkin syntyi, sanoo tutkija Johanna Terävä."
Raisa Mattila HS
Julkaistu: 21.2. 2:00 , Päivitetty: 21.2. 9:29
YLLÄTYS oli niin suuri, että yksityiskohdat ovat unohtuneet. Kumppani kertoi olevansa raskaana, mutta sitä, miten ja milloin kuuli uutiset, Samuel ei enää muista.
Ei, Samuel ei halunnut vielä lapsia. Elämää oli elämättä ja esimerkiksi reissuja tekemättä, silloin alle kolmekymppinen Samuel mietti. Pääsyy oli kuitenkin parisuhteessa, joka ei tuntunut oikealta.
”Se oli rosoinen suhde. Lähes vuosittain oli isoja kriisejä”, Samuel kertoo nyt.
”En missään nimessä halunnut lasta hänen kanssaan.”
ROSOINEN meno tympi, joten Samuel oli jo ilmoittanut haluavansa erota. Kun erokeskustelusta oli kulunut joitakin kuukausia, kumppani kertoi olevansa raskaana. Samuel oli luullut ehkäisyn olevan kunnossa.
Ensi alkuun abortti tuntui Samuelista ainoalta ratkaisulta.

Samuelista tuli isä paitsi yllätyksenä myös vastoin tahtoaan. ”Niin vastoin kuin vain voi.”

”Ajattelin, että ei hätää, hoidetaan tämä pois alta. En miettinyt, että nyt on se hetki, kun saan tietää tulevani isäksi.”
Yhdeksän kuukauden kuluttua lapsi kuitenkin syntyi. Samuelista tuli isä paitsi yllätyksenä myös vastoin tahtoaan.
”Niin vastoin kuin vain voi”, hän sanoo.
HELSINGIN SANOMAT keräsi HS.fissä kokemuksia siitä, miltä tuntuu tulla isäksi yllättäen.
Isiltä asiaa kysyttiin, koska lasten hankkimisesta puhuvat lehtijutuissa usein naiset. Lisäksi naisella on oikeus päättää omasta kehostaan ja siten myös esimerkiksi raskauden jatkumisesta.
Tulevalla isällä on asiasta toki mielipiteensä, ja joskus mielipide eroaa äidin näkemyksestä. Kysyimmekin miehiltä erityisesti sitä, miltä tuntuu tulla isäksi vastoin omaa tahtoa.
Vastauksia tuli yli kaksisataa.
”SE on paljon, sillä isiä voi olla ylipäätään hankala saada vastaamaan vanhemmuuskyselyihin”, arvioi isyyttä useissa hankkeissa tutkinut varhaiskasvatuksen yliopistonlehtori Johanna Terävä Jyväskylän yliopistosta.
”On paljon tarinoita, jotka eivät tule kuulluksi.”
Kysely ei ole tieteellisesti pätevä, koska siihen on todennäköisesti vastannut tavallista enemmän juuri heitä, joille yllätys­isyys on aiheuttanut vaikeita tunteita.
Vastaukset erosivat toisistaan siinä, miten raskaus oli isien mukaan saanut alkunsa.
Osa kertoi, että kumppani oli käyttänyt ehkäisyä mutta tullut silti raskaaksi. Ehkäisy ilmeisesti petti.
USEAMPI kuin joka kolmas sanoi, ettei ollut käyttänyt ehkäisyä itse, sillä oli luullut kumppanin käyttävän. Monet ilmaisivat epäilevänsä, että kumppani olisi jättänyt salaa ehkäisyn pois.
Heille raskaus oli ollut erityisen suuri järkytys.
”Löi aivan tyhjää. Ensin en ollut ymmärtää, sitten vaivuin kuin yöhön. Luulin ehkäisyn olevan kunnossa, enkä oikeastaan koskaan saanut selitystä, miksei niin ollutkaan”, kuvaili tuntojaan eräs isä.
”Olin tehnyt päätöksen olla hankkimatta ikinä lapsia, joten olin surullinen ja vihainen. En ole tavannut lasta, koska olen asunut ulkomailla”, kertoi toinen.

”Löi aivan tyhjää. Ensin en ollut ymmärtää, sitten vaivuin kuin yöhön.”

MONISTA yllätysisistä poiketen Samuel on läheisissä väleissä lapsensa kanssa.
Vauvan syntymän jälkeen Samuel ja entinen kumppani erosivat. Lapsi, jonka tuloa maailmaan Samuel alun perin vastusti, asuu nyt pääsääntöisesti hänen luonaan.
Arki kerrostalokolmiossa kuulostaa perin tavalliselta.
”Herätään varhain, keitetään puuro ja katsotaan pari aamupiirrettyä. Sitten tarhaan, ja töiden jälkeen kiireessä hakemaan lasta”, Samuel kertoo.
Tänäkin päivänä hänen käsityksensä on, että kumppani söi ehkäisypillereitä. Samuel muistaa nähneensä kotona pilleripakkauksia.
”Kun tiedustelin, miten tämä [raskaaksi tulo] voi olla mahdollista, vastaus kuului, että ehkä hän on sitten unohtanut päivän tai parin pillerit.”
Selitys on epäilyttänyt lähipiiriä, Samuel kertoo. Erityisesti ehkäisypillereiden toimintaan perehtyneet kaverit ovat miettineet, oliko raskaus tahallinen.
”Minun on hankala uskoa, että raskaus olisi aiheutettu tahallisesti”, Samuel sanoo.
KUN suhde päättyi, pari muutti erilleen. Lähivanhemmuutta Samuel päätti hakea, sillä uskoi pystyvänsä tarjoamaan lapselle vakaat olosuhteet. Lähivanhemmuus myönnettiin hänelle.
Samuelin mukaan päätökseen liittyi se, että lapsen äidillä oli elämänhallinnassa haasteita. Ne haasteet olivat aikanaan syy siihen, miksi Samuel ryhtyi toivomaan aborttia, vaikka onkin aina tiennyt haluavansa lapsia.
Nyt Samuelista tuntuu vaikealta perustella, miksi parisuhde jatkui vuosikausia. Mistä syystä ylipäänsä kukaan jää hankalaan suhteeseen, hän miettii.
”Ihminen kun olen, kaipasin parisuhdetta.”
Miten tuleva äiti vastasi aborttitoiveeseen?
”Hän sanoi, että minä en voi päättää hänen elämästään ja vartalostaan. Pitää paikkansa. Samaan aikaan hänellä oli oikeus päättää minun elämästäni.”
Samuel kertoo hokeneensa aborttia kaksi kuukautta.
”Lopuksi annoin periksi.”
KUN vauva syntyi, Samuelista tuntui tyhjältä. Tai tarkemmin: ihan tavalliselta vain.
”Kaikki hehkuttavat, että suurin onni maailmassa. Minä en saanut sitä.”
Säikäyttihän se.
”Ajattelin, että ei jumankauta, olenko sittenkään isä vai täysin tunnevammainen.”
Neuvolan isäryhmässä hän nosti ainoana käden, kun vetäjä kysyi osallistujien kuulumisia. Lapsi oli silloin puolisen vuotta. Vähän pelottaa, Samuel tunnusti muille.
”Kerroin, että tähän päivään saakka minulla ei ole ollut juuri mitään tunteita [lasta kohtaan].”
Samuel sai kuitenkin ymmärrystä ryhmän muilta isiltä. Se oli huojennus.
”Mistä sitä tietää, vaikka monellakin olisi ollut tilanne, että raskaus ei ollut haluttu.”

”Ajattelin, että ei jumankauta, olenko sittenkään isä vai täysin tunnevammainen.”

Toisaalta ryhmässä oli myös isä, joka ei tunnistanut Samuelin tunteita. Hän kertoi, että lapsi oli haluttu ja pitkään yritetty, Samuel muistaa.
Jo raskausajan tunteisiin vaikuttaa se, jos vanhempi vastustaa lapsen saapumista maailmaan. Sama koskee sekä isiä että äitejä. Näin kertoo Väestöliiton vanhemmuustiimin esimies, psykologi Suvi Laru.
”Tällöin mielikuvat vauvasta voivat puuttua tai olla kovin negatiivisia. Näin vuorovaikutuksen luominen lapsen kanssa voi olla haasteellisempaa kuin silloin, jos mielikuvat ovat olleet myönteisiä.”
SURUA, katkeruutta, vihaa. Näitä tunteita kertoivat HS.fin kyselyssä tuntevansa erityisesti ne isät, jotka uskoivat, että kumppani oli huijannut heidät vanhemmaksi jättämällä ehkäisyn salaa pois.
Jos saa selville tulleensa tällä tavalla petetyksi, toipuminen voi viedä aikaa, sanoo Suvi Laru.
”Aikuisten väliseen vuorovaikutukseen asia voi jättää loven ja luottamuspulan.”
Katkeruuden tunteella voi olla vaikutuksensa myös lapsisuhteeseen. Jos ei ymmärrä tai halua hyväksyä, että tunne kohdistuu toiseen aikuiseen, ei lapseen, kiintyminen voi hankaloitua.
Myös HS:n kyselyssä kävi ilmi, että juuri katkerilla isillä myös suhde jälkikasvuun oli yleensä jäänyt etäiseksi.
”Rakastaisinko lastani enemmän, jos rakastaisin hänen äi­tiään oikeasti?” pohdiskeli yksi.
MUTTA poikkeuksiakin oli.
”Ei se lapsen vika ollut vaan hänen äitinsä”, kertoi huijatuksi itsensä kokeva isä, joka kuvaili nykyistä isä-lapsisuhdetta hyväksi kaikesta huolimatta.
Katkeruutta on hyvä purkaa puhumalla, Suvi Laru neuvoo.
”Näin isoissa asioissa tarvitaan usein ulkopuolista apua, kuten terapiaa. Toki myös läheisten kanssa juttelu voi olla avuksi.”
Ongelma on usein siinä, että kielteisiä tunteita voi olla äärimmäisen vaikea myöntää ääneen, huomauttaa tutkija Johanna Terävä.
ON tabu myöntää, ettei olisi halunnut lasta, joka kuitenkin syntyi.
”Jos menet neuvolaan, siellä onnitellaan. Voiko vahinkoraskaudesta kertoa äiti, isästä puhumattakaan?”
Terävän mukaan se kulttuurinen malli, joka meillä on vallalla, näkee miehen vastuunkantajana.
”Suhteessa tähän [käsitykseen] tuleva isä saattaa kokea itsensä aika mitättömäksi, jos lasta ei olisi halunnut.”

”Jos menet neuvolaan, siellä onnitellaan. Voiko vahinkoraskaudesta kertoa äiti, isästä puhumattakaan?”

SAMUELIN mukaan arki lapsen syntymän jälkeen jäi pitkälti hänen harteilleen. Esimerkiksi kerran hän ei päässyt tapaamaan maailmalta saapunutta ystävää.
”Ystävä oli tavattavissa illalla ja lapsen nukkumaanmenoaika oli kahdeksan jälkeen. Silloin ei luonnollisesti lähdetä mihinkään.”
Ennen eroa entinen kumppani oli Samuelin sanojen mukaan usein pitkiä aikoja poissa eikä pitänyt lupauksiaan saapua ajoissa kotiin.
Näissä tilanteissa katkeruus on ollut pahimmillaan.
”Olen saattanut ajatella niin, että en ole tätä pyytänyt, vaan minut on pakotettu tähän. Minut on käytännössä pantu häkkiin, jonka joku toinen on rakentanut.”
Varmuuden vuoksi Samuel on käynyt asiantuntijoiden, kuten terapeutin, juttusilla. Pikkuhiljaa vaikeat tunteet ovat alkaneet väistyä. Erokin auttoi, sillä sen myötä arki vakiintui ja hoitovastuuta jaettiin.

”Minut on käytännössä pantu häkkiin, jonka joku toinen on rakentanut.”

Edelleen kielteiset ajatukset heräävät, jos Samuel haluaisi muuttaa suunnitelmiaan, mutta entinen kumppani ei ole valmis ottamaan lasta.
”Kyllä tekisi mieli laittaa tyyny naamalle ja huutaa”, Samuel kuvailee tunnetta, jolle ei oikein löydy sanaa.
”Mutta en ole ikinä kohdistanut tunnetta lapseen. Sen lapsi on kyllä joskus saattanut huomata, että olen stressaantunut.”
SAMUEL tietää raskauden myötä takavasemmalle poistuneita miehiä, joita lähtö on alkanut kaduttaa parin vuoden kuluttua.
Ei tuntunut houkuttelevalta, että itselle kävisi niin, Samuel perustelee.
Hän siis jäi, koska ei halunnut joutua myöhemmin katumaan lähtöään. Lisäksi hän halusi kantaa vastuunsa.
”Jos minulle tulee vastuu, se ei ole fiilisjuttu vaan 24/7-juttu.”
Mutta voihan jääminenkin kaduttaa. Onko hänellä tällaisesta kokemusta?
Ei, sanoo Samuel. Isäksi tulo oli iso yllätys, mutta se toi mukanaan ihmissuhteen, joka tuntuu nyt elämän parhaalta.
Suhde alkoi rakentua vähitellen, kun lapsi kasvoi ja kehittyi. Puolen vuoden kohdalla tämä alkoi muistuttaa piirteiltään isäänsä ja reagoida ympäristöönsä. Hymyilemään ja nauramaan.
Kaikki sellainen helpotti kiintymistä.
”Nauroimme yhdessä. Siitä se lähti. Tajusin, että rakastan lasta sydämeni pohjia myöten.”
Samuelin nimi on muutettu.

Näin vasten tahtoaan isäksi tulleet kuvailivat tunteitaan raskauden alussa ja myöhemmin:

”Oli se varmasti elämäni suurin järkytys, ja kesti kauan aikaa totutella ajatukseen. Tuntui, että elämäni oli mennyt pois raiteiltaan ja olin menettänyt nuoruuteni. Nyt minulla on lapseen erittäin hyvä suhde. Meillä on exäni kanssa yhteishuoltajuus, ja lapsi viettää pari päivää viikossa luonani.” – Mies, 29
”Olimme seurustelleet vain hetken, ja erosimme ennen kuin sain tietää raskaudesta. Sain tietää vasta, kun entinen kumppanini oli jo neljännellä kuulla raskaana. Olin järkyttynyt ja pettynyt, että minun mielipidettäni asiassa ei otettu huomioon. Lapsen kanssa tulemme toimeen, mutta en tunne, että suhteemme olisi läheinen. Tämä johtuu toki siitä, että lapsi asui äidillään ja minä olin ’viikonloppuisä’.” – Mies, 38
”Tunsin pettymystä siitä, että kumppanini oli uskotellut minulle käyttävänsä hormonaalista ehkäisyä, mutta oli jättänyt sen salaa pois tullakseen raskaaksi. Lapsen hankkiminen ei siis ollut yhteinen päätös. Olimme molemmat voineet huonosti suhteessamme jo pidemmän aikaa, ja valhe oli piste iin päälle: erosimme.” – Mies, 38
”Saimme tiedon raskaudesta todella myöhään, sillä merkkejä ei ollut. Kun kuulin siitä, sain pahoja ahdistus- ja paniikkikohtauksia usean viikon ajan. Ajattelin, että nyt elämä jää kesken ja asiat vaikeutuvat niin käytännön asioissa kuin parisuhteessa. Kesti aikansa syntymän jälkeen tottua arkeen ja lapseen. Nykyään suhde lapseen on ihana, ja hän on aivan mahtava persoona. En vaihtaisi poiskaan.” – Mies, 26
”Tunsin hämmennystä ja hiukan myös epäluuloa. Mökötin aikani, sillä olisin halunnut abortin. Nyt suhde lapseeni on hyvä suhde teini-ikäiseen. Elämä on muuttunut erilaiseksi, mutta vanhemmuudessa on omat hyvät puolensa. Nyt kun lapsi on osoittautunut itseäni paremmaksi ja fiksummaksi tyypiksi, joka hoitaa koulun ja asiansa kiitettävästi, olen iloinen siitä että aborttia ei tehty. Abortti olisi ehkä lopettanut parisuhteen.” – Mies, 57
”Olin kauhuissani. Tuon ikäisenä kollina ajattelin olevan itsestäänselvyys, että naiset huolehtivat ehkäisystä ja itse voin painella menemään ilman huolen häivää. Nyt ajatus tuntuu tyhmältä. Jos en olisi halunnut isäksi, olisin voinut huolehtia itse, ettei niin pääse tapahtumaan.” – Mies, 40
”Suurin yllätys oli itselleni se, että rakastuin ajatukseen vauvasta välittömästi, vaikka en ollut koskaan pitänyt vauvaa sylissä tai muutenkaan pitänyt lapsista. Nyt meillä on tosi mukavaa yhdessä, meillä on samanlainen huumorintaju ja puuhastelu ja leikkiminen on mukavaa.” – Mies, 36
submitted by hajamieli to Keskustelu [link] [comments]


2017.03.10 16:28 varamies Voiko vitutukseen kuolla?

Aiemmin tapahtunutta: https://www.reddit.com/Suomi/comments/5o3o4b/ensin_kaksi_kuukautta_töitä_palkatta_sitten/ Minulla todettiin tuon toiseen ammattiin kouluttautumisen aikana nivelissä vikaa, enkä ikinä päässyt kyseistä ammattia harjoittamaan. En saisi tehdä raskasta mekaanista työtä. Ensimmäinen lääkäri höpisi jotain siitä, että hänelläkin ranteet kipeytyy kun melontakausi alkaa. Vai niin... Kerroin olleeni reilusti yli vuoden joka päivä töissä, uudenvuodenaatto mukaan luettuna. Lomat olin säästänyt, mutta saikulla olin ollut neljä päivää (vähemmän kuin esim. kukaan ohjaajista). Sain häneltä loppuviikon saikkua. Palasin sen jälkeen hommiin vaikka käytännössä tein töitä yhdellä kädellä. Ranne ei kestänyt yhtään vääntöä, eikä sillä pystynyt kantamaan mitään. Olin aikuiskoulutuksessa ja olin kaverille ehdottanut, että tulisin hänelle tekemään takan. Hän oli jo sopinut maksuista yms. koulutuskeskuksen kanssa. Omakotitaloon oli puhkottu reikä lattiaan ja kellariin lisätuet joten en mitenkään kehdannut perua hommaa. Rakensin sitten takan käytännössä yhdellä kädellä.
Urakan jälkeen tilasin ajan ortopedille. Kipu ei hellittänyt tuon reilun kuukauden aikana, enkä kyennyt voitelemaan leipää tai riisumaan sukkia vasemmalla kädellä. Leipää piti pitää pöydällä voideltaessa ja kummankin jalan sukat jouduin riisumaan oikealla kädellä. Osasin pelätä, ettei kaikki ole ihan kohdillaan. Käynti ortopedillä kesti ehkä noin 15min. Hän oli kiireisen ja jopa vihaisen oloinen. Totesi hyvin pian, että minulla on yliliikkuvat nivelet, enkä missään nimessä voi kyseistä ammattia harrastaa, mutta kehotti käymään koulun loppuun ja lähetti minut ulos vastaanotolta. Oli aika kylmäävä kokemus ja ulkona vallitseva talvinen viima naamalla korosti sitä. En oikein suostunut uskomaan tätä, sillä pidin todella paljon muuraamisesta ja ajattelin, että se on ammatti jossa varmasti riittää, että teen hommani hyvin niin se poikii uutta. Kaverin naapuri nähdessään takan pyysikin yhteystietojani koska olisi halunut vastaavan (se oli uniikkikappale jonka kuoren suunnittelin itse) Jouduin kieltäytymään työstä sillä käteni oli aivan paskana edelleen. Kävinkin sitten koulun loppuun, vaikka motivaatioonhan tuo vaikutti... Tilasin uuden ajan ortopedille siinä toivossa, että saisin ehkä jotain apua tällä kertaa, eikä vain lähetetä ulos pikadiagnoosin jälkeen. Ikävä kyllä vastassa oli samainen lääkäri, joka oli tällä kertaa selvästi ärtynyt. Hän kysyin, että eikö me jo sun asia käsitelty. Välissä oli aikaa kulunut melkein puoli vuotta, mutta kivut kädessä ei hellittänyt. Hän heilautti rikkinäisestä mallinuken kädestä roikkuvia "lihariekaleita" ja kysyi ettetkö ymmärrä, sun kätesi on tälläinen. Hän kirjoitti paperin, jossa todetaan, etten voi tehdä mekaanista työtä. Tämä tietysti tuntui aika vittumaiselta ja jäin työttömäksi pariksi vuodeksi kunnes aloitin tässä uudessa paikassa tehden samaa työtä kuin vuosia aikaisemmin.
Olen nyt ollut yli vuoden palkkatuella kyseisessä paikassa. Olen saanut pelkästään positiivista palautetta ja työkaverit vakuuttavat, että haluisivat pitää minut siellä. Kuulemma sanovat näin monelle, mutta minun kohdalla tarkoittavat tätä :D. Näin minulle sanottiin eräässä tilaisuudessa töiden jälkeen pienessä kännissä. En oikeastaan epäile tätä ollenkaan. Kuten aiemmassa ketjussa totesin, olen täällä tuntenut eniten kuuluvani joukkoon, vaikka kroonisesti koen aina ulkopuolisuuden tunnetta. Kukaan ei ole täydellinen, mutta pidän työkavereistani paljon ja olen aina tullut toimeen ihmisten kanssa.
Reilu kuukausi sitten juttelin erään isokenkäisen kanssa, joka kehotti minua hankkimaan "B-paperit" nivelvikani takia. En mitenkään innostunut asiasta, mutta hän sanoi, että jos sen saan (he saisivat 50% palkkatukea työkkäristä tässä tapauksessa), minulle kirjoitetaan toistaiseksi voimassa oleva sopimus. Heti nousi ajatuksia siitä, että olenko tosiaankin vain puolikkaan työntekijän arvoinen. Onko tämä nyt sitä mamujen hyysäämistä mistä tietty kansanosa aina mutisee. Onko tämä reilua muita kohtaan? Hän pyysi vielä luvan lähettää sähköpostia työterveyslääkärille asiastani, koska he ovat ystäviä keskenään. Sain itsekin kopion tuosta sähköpostista. Siinä ei pyydetä tietenkään mitään suoraan, mutta ikään kuin epäsuorasti kysyy, voisiko tämä lääkäri sellaisen lapun minulle kirjoittaa. Lääkärille kerroin 100% rehellisesti asiastani ja hän totesi minun olevan rajatapaus, mutta voi kirjoittaa näillä tiedoilla kyseisen todistuksen minulle.
Tänään kävin työkkärissä allekirjoittamassa asiaan liittyen papereita. Asia on nyt siis selvä. Sieltä puolletaan tätä osatyökykyisen tukea. Ensin pitäisi kirjoittaa työsopimus ja sen jälkeen työnantaja voi tukea hakea. Marssin suoraan tämän isokenkäisen luokse kertomaan asiasta. Hän totesi, ettei hän voi asiaa viedä eteenpäin, vaan pitäisi mennä hallintopäällikön juttusille. (Vaikka olen aina ollut sosiaalisesti aika ujo jne. on näille herroille puhuminen sikäli helppoa, koska kummatkin istuvat hyvin usein samassa kahvipöydässä aamuisin eivätkä siis ole etäisiä tai vieraita minulle, vaikka talossa on yli 100 työntekijää). Marssin hallintopäällikön juttusille ja hän oli hieman hämmentynyt koko tilanteesta. Ihmetteli, miten tämä toinen pomo oli voinut luvata minulle mitään sellaista. Totesin, että olen painanut hommia yli vuoden maksamatta talolle euroakaan ja olen itse ostanut jopa työvaatteeni. Eikä tunnu kivalta, kun viikko sitten palkattiin puoleksi vuodeksi joku äijä, jolle heti ensimmäisenä päivänä käytiin ostamassa kaikki työvaatteet yms. Hän on kuulemma niitä kaupungin sisäisesti pakkopalkattuja, eikä vaikuta minun tilanteeseeni mitenkään. Hallintopäällikkö lupasi selvitellä asiaa kaupungin suuntaan ja että asiaan saadaan jotain selkeyttä ensi viikolla.
Vituttaa kuin pientä eläintä. Juon tänään viinaa, mitä en ole tehnyt vuosiin. Alkoholi ei tosin ole ikinä ollut mikään ongelma itselleni, ei vain pahemmin maistu. Kuutelen myös musiikkia nuoruuteni ajoilta, ajalta kun vielä oli uskoa tulevaisuuteen. Kukaan ei vittu kysynyt minulta haluanko tähän vitun maailmaan. Olisi varmaan hienoa kuulua jonnekin. Olisin varmaan tehnyt jo jotain pysyvämpiä ratkaisuja, mutta olen yksinhuoltaja joten mitään radikaalia ei voi tehdä, kuten jättää kaikkea maallista paskaa ja lähetä vaeltamaan maailmalle. Ei auta kuin lusia tää paska loppuun. Sori sekavasta paskapostauksesta, mutta eipä näillä asioilla huvita ketään kaveriakaan vaivata. Eipä niitä paljoa enää edes ole, kun ei ole intoa tai energiaa juuri muuhun kuin työhön ja kotihommiin. Töitä ruuanlaittoa, pyykkiä ja siivoomistahan tää elämä on kunnes onneksi joskus loppuu.
submitted by varamies to Suomi [link] [comments]


2017.01.21 11:29 mielisairas Yhteiskunnasta irtaantuminen teknologiaan

Olen vuosien varrella tullut yhä lähemmäs sitä lopputulosta että yhteiskuntaan osallistuminen ei vain ole minun juttu. Paljon mieluummin vain polttelen pilveä, istun koneen edessä ja käppäilen metsässä.
Mitään isoja sydänsuruja en ole kohdannut. Saan naisilta ihan tarpeeksi huomiota, niin seksuaalisesti kuin ihan vakituisia suhteitakin. Ei vain oikein jaksa kiinnostaa. Porno on helpompaa ja stimuloivampaa. Ajattelin ostaa vielä HTC Viven, jonka jälkeen kuvittelen ettei naisen kontakti kiinnosta sitten ollenkaan.
Minulla on tosiaan kaikki tarjottimella, mutta en vain halua siitä mitään. Olen hyväkuntoinen ja pitkä, minulla on hyvin markkinoitavia taitoja, ja ansaitsen hyvän kuukausipalkan. En vain halua olla muiden ihmisten kanssa kuin virtuaalisesti.
Olen 30v, ja päiväni kuluvat joko töissä tai kotona nörtätessä. Usein käyn myös lenkkeilemässä metsässä, tai kalassa. Mieskavereiden kanssa tulen hyvin juttuun, mutta en todellakaan jaksa nähdä ketään usein. En ole mitenkään epäsosiaalinen, voin olla helposti "life of the party", ja töitä teen soittamalla suutani, jonka osaan hyvin. Minusta muut ihmiset ovan vain perseestä, ja heitä sietää vain ajoittain (en pidä itseäni ketään parempana, jos sillä on mitään väliä). En halua lapsia, enkä muutenkaan mitään vastuuta muista ihmisistä.
Olen jo vuosia kamppaillut näiden mielipiteiden kanssa, yrittäen ylipuhua sisimpäni haluamaan talon ja perheen ja etelänlomia ja mitä nyt golfseuroja tai muuta paskaa jota normaalit ihmiset harrastavat, mutta en kerta kaikkiaan saa itseäni järkeiltyä haluamaan sellaista. Parisuhde ei anna minulle mitään, ja en tosiaan usko että se on oikeasta ihmisestä kiinni, sillä monen kanssa olen yrittänyt (en nyt puhalla omaan trumpettiin, mutta olen aika komea mies). Lueskelen välillä muiden ihmisten purkautumista yksinäisyydestä, ja välillä tottakai tunnen sitä itsekin, mutta en niin paljon että olisin valmis mihinkään vakavaan.
Haluan jatkaa vuosia ja vuosia nykyisellä meiningillä. Tulen himaan, poltan hiisit, avaan koneen ja pelailen videopelejä ja katon leffoja. Kokkailen itselleni hyvää safkaa, käppäilen mahtavassa suomen luonnossa, nostelen painoja ja runkkaan väkivaltaiselle pornolle. Taas, välillä tuntuu että pitäisi jakaa elämä jonkun kanssa, mutta parisuhteen kolmannen kuukauden kohdalla tajuan aina, että en halua olla kenenkään kanssa, ja että toinen ihminen tulee vain kärsimään jossain vaiheessa.
Olen monesti lopettanut kaikki nuo touhut. Aloittanut uusia harrastuksia, uppoutunut parisuhteeseen, muuttanut monta kertaa täysin uuteen maahan jonka kieltä en puhu, mutta joka kerta kaipaan takaisin. Olen onnistunut monessa asiassa elämässä, ja olen ystävieni kännipuheiden perusteella heidän kateudensa kohde, koska saavutan sen minkä haluan, ja seikkailen maailmalla. Mutta kaiken tämä olen tehnyt vain jotta voisin parantaa itseni näistä riippuvuuksista. Tosin riippuvuus viittaa siihen että se häiritsee elämääni. Koen että jos jääkaapissa on ruokaa, olen terve, ja ketään en satuta, niin kyseessä ei ole riippuvuus.
Tämä voi olla jotain MGTOW paskaa tai muuta tuollaista, mutta varsinaisesti mitään materiaalia aiheesta en ole lukenut, enkä vihaa naisia yhteään sen enempää kuin muitakaan ihmisiä. En myöskään koe olevani masentunut, sillä tunnen nautintoa elämästä, ja minulla on energiaa jokapäivän askareisiin, sekä melko vaativaan työhöni.
Parhaat muistoni elämästä eivät ole ne kun makaan kauniin naisen kanssa sängyssä rakastelun jälkeen, tai hullut bile-illat kalliissa yöklubeissa, tai se kun joku tunnustaa minulle rakkautensa (käynyt valitettavasti useamman kerran), vaan ne päivät kun herään lauantaina himasta, poltan hullut paukut, juon vitunmoisen kupin kahvia, ja tapan nörttejä internetissä, ja kattelen kuinka amerikkalaiset huorat nielee lekaa.
Onko ketään joka elää näin? Onko ketään, joka on elänyt näin jo monta vuotta? Kadutteko mitään? Tarvitsenko välitöntä terapiaa?
Olenko mielisairas?
Kiitos kun luit.
Edit: Kiitoksia kaikille hienosta keskustelusta.
submitted by mielisairas to Suomi [link] [comments]


2015.04.02 23:58 Astrallama Tekijänoikeuslakikysymys vanhoihin peleihin liittyen.

Nyt on sen verran visainen pulma mielessä että on oikeastaan pakko kysyä että jos jollakin olisi tietoa tai valveutuneita arvauksia: Omistan pc-pelin The longest journey 4cd:n euroopan version ihan aitona kaupasta ostettuna silloin joskus vuonna 200#. Tätä versiota on vaivannut bugi jossa ei pääse etenemään poliisiasemalta eteenpäin. Tähän ongelmaan julkaistiin silloin aikoinaan erillinen patchi joka korjasi ongelman. Noh. nykyään pelin saa asennettua 64bit 7 windowsilla pörräävään koneeseen yhteensopivuustilassa suht helposti mutta kyseinen patchi ei toimi lainkaan ja peli on mahdoton pelata loppuun.
Totesin että paskat. Niin suosittu peli että varmasti löytyy hyvä torrentti joka toimii uusilla vermeillä. Löytyikin.
MUTTA: Ainoat toimivat torrentit ovat pelin uusiojulkaisusta. Peli on uusiojulkaistu Good old gamesin toimesta ja sitä myydään ihan rahaa vastaan (9.19€ tänään 3.4.2015)
Teoreettisesti: Kuinka kusessa olisin jos kytät takavarikoisivat tietokoneeni ja jos olen warettanut tämän pelin, mutta omistaisin pelin aidon version, ainoastaan vain alkuperäiseltä julkaisijalta. Oletan että pelin oikeudet on nyt myyty GOG.com:ille ja minulla ei ole oikeutta warettaa tätä peliä. Olenko kusessa vai en? Siis enhän minä vielä ole nyt tätä GOG:n versiota ladannut, saati pelannut läpi ;)
Edit: selvisi että GOG ei ole uusi julkaisija vaan uusi jakelija. Tämä muuttaa tilannetta hieman mutta ei silti poista kysymystä siitä että jos ja kun, niin kuinka kusessa olisin jos olisin warettanut tämän julkaisun?
submitted by Astrallama to Suomi [link] [comments]